12. Luku: Kaikki päättyy kuolemaan


Tarinan pääsivulle Edellinen osa Seuraava osa

Vellu tuijotti. Kaikkea ja ei mitään. Hänen mielensä oli ainakin näennäisesti tyhjä, juuri sillä hetkellä hän ei tuntenut. Ei pelkoa. Pelätäkseen täytyy kokea että on menettämässä jotain. Jotain mistä välittää. Ei myöskään vihaa. Miten voi vihata jotain mitä ei ymmärrä. Jotain jota ei ole, ja joka kuitenkin on kaikki. Vellu ponnisteli saadakseen jotain tunteita nousemaan pintaan. Tämä typertynyt, turpea välinpitämättömyys oli pahinta.

Musta Kilta oli autio. Kauan se ei olisi, sen Vellu tiesi. Musiikki odotutti itseään, samassa se sitten alkoikin. Painostavampana kuin koskaan. Vellu ei yllättynyt ensimmäisestä näystä jonka kohtasi. Hänen edessään oli Javakoodaaja ja inkvisitio. Samat vanhahtavat puvut, samat viitat, kepit ja silinterihatut. Javakoodaaja katsoi Vellua suoraan silmiin. Javakoodaajan katseessa näkyi fanaattisen ihmisen sisäinen tuli. Katse viestitti vahvaa uskoa omien tekojen oikeutukseen ja välttämättömyyteen. Myös katse kertoi miehestä joka tahtoi itse olla oikeuden käsi, miehestä joka ei luottanut toisten miesten kykyyn toteuttaa korkeamman tahto. Ennen kaikkea kuitenkin katse kuului miehelle joka nautti siitä mitä teki. Paitsi sen takia että teko oli oikein ja korkeamman tahto, niin myös siksi että nuo teot olivat hänen intohimonsa. Nuo teot määrittelivät hänet, ne antoivat hänelle elämän. Tuo oli julmurin katse. Inkvisitio muodosti kehän, jonka keskellä oli jotain hohtavaa. Vellu katsoi tarkemmin ja näki sen olevan rautainen pata jossa oli tulisten hiilten päällä kuumenemassa puolen tusinaa valkohehkuista rautaa. Kun Vellu vilkaisi oikealle etuviistoon, hän näki pöydän täydeltä kahleita, pihtejä, sekä lukuisia esineitä jotka muistuttivat puutarhurin työkaluja. Niitä ei kuitenkaan oltu tehty ylläpitämään elämää, vaan lopettamaan se.

Pitkältä tuntuvan hetken ajan inkvisitio vain tuijotti Vellua ja hän sitä. Koko inkvisitio, Javakoodaajaa myöten, tuntui olevan paikoilleen jähmettynyt. Ikään kuin se olisi odottanut käskyä tai valtuutusta. Vellu tuijotti Javakoodaajaa ilmeenkään värähtämättä. Ei uhmakkaasti, ainoastaan tyynenä. Missähän vitussa se Sempai kuppasi? Pitikö joka vitun sisääntulo tehdä niin dramaattisesti. No siinähän se sitten jo jäpittikin, oli aikakin. Sama vitun kimono ja hikiliina. Ja vittuako se tuolla kaksimetrisellä hirvikiväärillä luuli tekevänsä täällä. No, missähän lienevät iki-ihanat Liekehtivä lisensiaatti ja herra Keltainen? Kas, tuolla. Liskoina. Nyt kun koko iloinen seurue oli kokoontunut, Vellu ei enää malttanut mieltään. Hän sanoi kuuluvalla, vakaalla äänellä:

- Sempai! Mä olen tässä. Lopeta tää vitun tivoli. Jos sä haluut mut hengiltä niin pistä tohinaks, tää käy kohta tylsäks.

Vellu ei ymmärtänyt omaa puhettaan. Syvällä sisimmässään hän tiesi pelkäävänsä. Jossain oli jäljellä osa sitä Vellua joka tahtoi elää. Ei se loppuosakaan varsinaisesti kuolla halunnut, se vain ei jaksanut välittää enää vittuakaan. Sempai katsoi Velluun murheellisen näköisenä.

- Pikkuinen, ei tämän olisi tarvinnut mennä näin.

Vellu katsoi Sempaita, ja ensimmäisen kerran koko kohtaamisen aikana hän tunsi jotain. Vihaa. Hän nosti oikean kätensä kohti Sempaita. Käsi oli lievästi koukussa siten, että sormet olivat puristuneet nyrkkiin ja kämmenselkä oli Sempaihin päin. Sitten hän liioitellun hitaasti suoristi oikean käden keskisormen. Sempai painoi päänsä alas, näytti siltä kuin hän olisi itkenyt. Samassa inkvisitio tuntui heräävän henkiin. Jotkut alkoivat kohennella rautoja padassa, toiset valmistelivat muita kidutusvälineitä käyttökuntoon. Javakoodaaja tuijotti Vellua silmissään kiihkeän vanhurskas katse. Pikkuliskot alkoivat vilistää pitkin seiniä ja kattoa hihkuen innoissaan.

- Oijoijoijoi! Katsokaa sitä!
- Uskaltaa tuollaista!
- Pöyhkeä houkka!
- Mitä houkalle tehdään?
- Mitä tosiaan! Kuoleeko se ?
- Kuolee! Kuolee!
- Vaan ei vielä!
- Voi ei! Ei pitkään aikaan!
- Kituu ensin!
- Raudoilla polttavat! Hihiii!
- Mitä polttavat?
- Silmiä! Juhuuu!
- Vainko polttavat?
- Ei veikkonen! Paljon muuta vielä!
- Mitä, mitä? Kerro jo!
- Pihtejä käyttävät!
- Repivätkö kielen?
- Repivät, repivät!
- Murskaavatko kivekset? Tottakai murskaavat! Hihihiii!
- Voi riemua, voi autuutta!
- Voi onnea, voi onnea!

Vellun hetkellinen kiukunpuuska oli mennyt jättäen tilaa kaiken nielevälle apatialle. Vellu oli jo tyytynyt kohtaloonsa, kun äkkiä tapahtui jotain täysin odottamatonta. Kaikki Mustassa Killassa ikään kuin… haaleni. Oli kuin inkvisitio, Sempai ja muut olisivat edelleen olleet paikalla, mutta eivät kuitenkaan. Sitten paikalla oli Vellun lisäksi toinen hahmo. Ensin Vellu luuli että tämäkin hahmo kuului inkvisitioon, sillä nopeasti katsoen sen käyttämä asu oli samankaltainen kuin inkvisitiolla. Tarkemmin katsoen Vellu havaitsi asun kuuluvan miespalvelijalle. Eikä kenelle tahansa miespalvelijalle, hänen edessään oli Stephen Fryn esittämä Jeeves. Pituutta tällä oli kolmisen metriä. Ennen kuin Vellu ehti ällistykseltään sanoa mitään, Jeeves aloitti huoliteltuun tyyliinsä:

- Sir, olen ymmärtänyt että teillä on ongelma.

Vellu katsoi Jeevesiä mykäksi typertyneenä. Melko pian hän kuitenkin tokeni, ja sai lausutuksi:

- Kyllä Jeeves, näin voidaan todellakin sanoa.
- Sir, toivoakseni ette pane pahaksenne, jos ottaisin vapauden neuvoa teitä?
- Panna pahakseni… siis… en tietenkään. Olkaa hyvä, Jeeves.
- Minulla on teille kolme ohjetta, sir.
- Antaa tulla.
- Yksi: pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät.
- Tuon mä jo tiesin.
- Kaksi: suolla jolla kasvaa karpaloita ei koskaan ole susia.
- Karpaloita… mitä vittua? Tota, Jeeves. Mä arvostan kyllä hirveesti sun jeesiä ja silleen, mutta olisko sulla jotain konkreettisempaa? Meinaan vaan että noi tuolla meinaa ihan kohta käristää mun silmiä kuumilla raudoilla. Että jos mitenkään…

Yllättyen itsekin omaa reaktiotaan Vellu tajusi että hän yhtäkkiä taas välitti kohtalostaan. Hän halusi elää. Jeeves loi häneen ylenkatsovan katseen. Piintynyt Kansainyhteisön mies ei ilmeisesti arvostanut tempoilua lainkaan. Pakotetun kohteliaasti, kuitenkin kantansa selväksi tehden, Jeeves antoi kolmannen neuvonsa. Hän osoitti Vellun matkapuhelinta joka makasi pöydällä. Vellu vilkaisi nopeasti puhelinta. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään että puhelin voisi toimia täällä. Hän katsoi Jeevesiin kysyvästi, sitten hänen katseensa tavoitti kuumat raudat ja hän tarttui puhelimeen. Saatuaan puhelimen käteensä, Vellu huomasi tarttuneensa myrkylliseen Amazonin rupikonnaan. Vellu tunsi syövyttävän myrkyn ihollaan ja oli jo heittää sammakon pois, kun Jeeves karjaisi:

- Keskittykää, sir! Se ei ole rupikonna, se on puhelin!

Vellu katsoi uudelleen kädessään olevaa esinettä, se oli hänen matkapuhelimensa. Kädet vapisten hän valitsi numeron ja nosti puhelimen korvalleen. Hän kuuli hälytysäänen.


Tarinan pääsivulle Edellinen osa Seuraava osa